Artikkelit ja kirjallisuus
Sisällysluettelo:
TTK eli Tiheimmin Toistuvat Kysymykset
Miten homeopaattiset lääkeaineet valmistetaan?
Älä tukahduta oiretta
Homeopatia hoitaa akuutteja ja sielun syviä vaurioita
Kahta en vaihda: Arnica ja Gelsemium
Miten homeopaattiset lääkeaineet toimivat?
Homeopatia – tiedettä vai taidetta
Homeopaatin opiskelu jatkuu läpi elämän
TTK eli Tiheimmin Toistuvat Kysymykset
Mitä homeopatia ei ole
Homeopaatti kertoo usein potilaalleen etukäteen homeopatian periaatteista, vastaanoton luonteesta, hinnoittelusta ja siitä, miten potilaan kannattaa valmistautua vastaanotolle tuloonsa. Potilaan kannattaa soitella, kysellä, ja valita homeopaatti, joka parhaiten vastaa omaa tarvetta.
Ennakkomateriaalista ja kasvaneesta homeopatiatietämyksestä huolimatta asiakkaat kysyvät homeopaatilta joskus yllättäviä asioita.
Kokosimme tähän juttuun tiheiten toistuvat ja oikaisua vaativat kysymykset.
Eikö tässä hierotakaan?
Ei. Homeopaatin vastaanotolla ei hierota, ellei homeopaatti satu olemaan toiselta ammatiltaan myös hieroja ja aika varattu hierontaan. Homeopaatti kyselee potilaan vaivoista ja oireista ja hoitoprosessi lähtee liikkeelle siitä, että potilas istuu homeopaatin edessä ja antaa pääosin suullista informaatiota oireistaan ja persoonastaan.
Etkö katsokaan silmistä?
1990-lukua ennen monet suomalaiset homeopaatit saivat oppinsa Ruotsista. Siellä oli vallalla kliinisen homeopatian suuntaus, jossa iirisdiagnostiikka muodosti keskeisen osan analyysiä. Iirisdiagnostiikka lähtee siitä, että ihmiskehon heikkoudet, vammat ja sairaushistoria näkyy silmän iiriksen rakenteen epäsäännöllisyyksissä. Iirisdiagnostikot ottavat usein makrovalokuvan silmän iiriksestä ja analysoivat kuvasta henkilön sairastumistaipumumuksia.
Klassisen homeopatian koulutuksessa lähdetään liikkeelle muista kuin silmän iiriksen antamasta informaatiosta. Iirisdiagnostiikka saattaa joissakin tapauksissa kertoa asioita henkilön terveydentilasta, mutta lääkeaineen määrääminen pelkästään tämän informaation varassa ei kuulu klassiseen homeopatiaan.
Etkö mittaakaan hivenaineitani?
Maailma on täynnä elektronisia vempaimia, joilla uskotaan saavan eksaktia tietoa ihmisen hivenainetasapainosta. Puutostilojen korjaamiseen määrätään sitten tiettyjä kuureja hivenainelisiä tai homeopaattisia lääkeaineita. Klassisen homeopaatin mielestä ihmisen terveys lähtee liikkeelle puolustusjärjestelmän vahvistumisesta ja oikeasta ravinnosta pikemmin kuin hivenainepurkista. Oikean homeopaattisen lääkeaineen jälkeen on usein huomattu vitamiinien ja hivenaineiden imeytymisen paranevan.
Etkö määrääkään luontaistuotteita?
Homeopaatin ja luontaistuotekaupan myyjän tietotaito ovat kaksi aivan eri ammattisarkaa. Homeopaatin tehtävä on määrätä homeopaattisia lääkeaineita potilashaastattelun perusteella oman homeopaattisen lääkeaineopin tietämyksensä ja oireiden analysoinnin taitonsa mukaisesti. Homeopaattien tietomäärä ja ammattitaito saattaa joissakin tapauksissa toki ulottua myös luontaistuotteiden puolelle. Homeopaatti saattaa antaa joitakin vinkkejä hyviksi koetuista akuuttien tilanteiden hoidosta luontaistuotteilla, mutta se ei ole klassisen homeopaatin päätehtävä.
Jos siis huomaat lähteväsi homeopaatilta luontaistuotekaupan purnukoita muovikassi notkuen ja halusit nimenomaan homeopaattista lähestymistapaa, vaihda homeopaattia.
Etkö annakaan ravitsemusohjeita?
Homeopaatti tietää, että terveyteen kuuluu hyvä ruokavalio, riittävästi raitista ilmaa ja säännöllinen liikunta. Potilas on kuitenkin aina persoonallinen kokonaisuutensa, ja esimerkiksi oman ruokavalion tyrkyttäminen kaikille potilaille ei kuulu homeopaatin hyvään käytäntöön. Homeopatiassa lähdetään siitä, että oikea lääkeaine tasapainottaa myös syömistä. Se karsii äärikäyttäytymisen ja liian voimakkaat ruokaintohimot ja auttaa jo itsessään ruoansulatusta toimimaan tehokkaammin. Homeopaatti saattaa vaikeissa syömisongelmissa ohjata potilaan ravitsemusterapeutille lisäohjeita varten.
Etkö annakaan purkkeja haisteltavakseni?
On monia tapoja käyttää homeopaattisia lääkeaineita. Eräs oppisuunta on kinesiologinen koulukunta, jonka kannattajat uskovat, että ihmiskeho ilmaisee oikean potilaan tarvitseman homeopaattisen lääkeaineen jännitteen muutoksilla. Hoitava henkilö saattaa haistatella monia eri pulloja nenän alla tai pyytää pitämään niitä kädessä, ja tietyistä kehon reaktioista päätellä, mitä lääkeainetta potilas tarvitsee. Kuuri voi olla hyvinkin pitkä ja potenssin valinta ja annostelu vaikuttaa klassisesta näkökulmasta sattumanvaraista. Klassisen homeopaatin vastaanotolla ei tällaista lääkeainemääräystä saisi tapahtua. Jos tapahtuu, raportoi yhdistykselle.
Onko minun uskottava homeopatiaan jotta paranisin?
Ei. Tietenkin positiivinen asenne ja motivoituminen itsensä hoitamiseen auttaa paranemisprosessissa. Homeopaattiset lääkeaineet eivät kuitenkaan ole mitä tahansa maitosokeria. Ne ovat tarkasti tutkittuja, homeopaattisissa lääketehtaissa tai farmasioissa tarkassa valvonnassa valmistettuja lääkeaineita, joiden oikea ja asiantunteva valinta on ehdoton edellytys hoidon onnistumiselle. Jos potilas saa väärää lääkeainetta, paraneminen ei edisty.
Homeopatialla saadaan tuloksia myös organismeilla, joiden ainakin yleisesti vallitsevan tiedon perusteella ei tiedetä olevan kykeneviä itsesuggestioon. Vauvojen, eläinten ja kasvien hoidossa saatujen tulosten perusteella kukin voi päätellä, voiko paranemisen edellytyksenä olla se, että potilas ensin uskoo lääkeaineeseen.
Edustatko jotain salatiedettä tai uskontoa?
Tällaistakin viestiä homeopatiasta kulkee. Homeopatia ei kuitenkaan ole sitoutunut mihinkään uskonnolliseen tai maailmankatsomukselliseen oppijärjestelmään. Jo Hahnemannin ajoista on homeopatiassa pyritty avoimuuteen, olemaan luokittelematta ja arvostelematta ihmisiä ja olla tuomitsematta heidän tekojaan. Homeopaatin vastaanotolle tuloa ei siis tarvitse edeltää minkäänlainen henkistyminen tai uskoon tuleminen. Jokainen potilas saa pitää omat uskomuksensa ja uskontonsa ja homeopaatin tulee kunnioittaa niitä.
Voinko mennä nyt akupunktioon?
Homeopatia ja akupunktio kuuluvat molemmat energeettisesti vaikuttaviin hoitomuotoihin. Muita tämäntyyppisiä hoitoja ovat esim. vyöhyketerapia, reiki, osteopatia, shiatsu sekä Bachin kukkatippahoito. Potilaan pitäisi pystyä kuuntelemaan kehoaan ja arvioimaan nimenomaan homeopaattisen lääkeaineen vaikutusta, ja siksi näitä hoitoja ei suositella otettaviksi samanaikaisesti homeopaattisen lääkeaineen ottamisen jälkeen.
Sen sijaan on tilanteita, jolloin homeopaatti saattaa jopa suositella jotain toista terapiamuotoa tukena homeopaattiselle lääkeaineelle, esim. kivunlievitykseen tai suurissa shokeissa.
Myöskään eteeristen öljyjen, yrttiteiden, erilaisten suolihuuhtelujen ja luontaistuotekaupasta saatavien tippojen käyttö samanaikaisesti homeopatian kanssa ei ole suositeltavaa. Potilaan elämän ja tottumusten pitäisi pysyä suhteellisen samanlaisina lääkeaineen ottamisen jälkeen, jotta sen vaikutusta voitaisiin arvioida.
Mitä lääkeainetta olen saanut?
Tämä on oikein hyvä kysymys. Sinulla on oikeus tietää, mitä lääkeainetta olet saanut ja mistä se koostuu. Muista kuitenkin, että homeopaattisia lääkeaineita tehdään myös myrkyllisistä ja vastenmielisistä ainesosista ja taudinaiheuttajista. Ne ovat silti täysin turvallisia ja homeopaatillasi on ollut erityisen hyvät syyt määrätä juuri sinulle sopivinta lääkeainetta, oli se alun perin myrkkyä tahi ei.
Jos saamassasi reseptissä lukee pelkkä koodi tai lääkemääräys on muuten epäselvä, voi jatkossa toisella homeopaatilla olla vaikeuksia ymmärtää, mitä hoitoa olet saanut. Avoimuus ja selkeys on avain hyvään hoitosuhteeseen.
Minkälainen koulutus sinulla on?
Tätä voit aivan rohkeasti kysyä. Suomen laki ei nimenomaisesti kiellä ketään harjoittamasta homeopatiaa ja kutsumasta itseään homeopaatiksi.
Tarkista siis, että henkilö on saanut koulutuksen nimenomaan homeopatiassa. Vyöhyketerapia- tai shiatsuopinnot eivät vielä pätevöitä homeopaattisten lääkeaineiden antamiseen.
Tarkista, että terapeutti on käynyt vähintään kolmivuotisen klassisen homeopatian koulutuksen, että hänellä on tiedot peruslääketieteestä, anatomiasta ja fysiologiasta ja tautiopista. Kysy, onko hän suorittanut diplomin, eli ovatko opinnot jo päätöksessä. Voit kysyä, mihin yhdistykseen hän kuuluu.
Myös hinta kertoo ammatillisuudesta. Ammattitaitoinen homeopaatti ei ole ilmainen, mutta ei hinnoittele itseään pilviinkään. Hintaerot voivat johtua mm. siitä, että toinen homeopaatti on arvonlisäverovelvollinen, toinen ei.
Varmista, onko puhelinnumero normaalia taksaa korkeampi ennen kuin suollat siihen elämäntarinasi.
Osaatko englantia?
Lisää vastauksia löydät ainakin seuraavilta homeopatia-aiheisilta web-sivustoilta.
www.homeopathyhome.com/reference/intros_faqs.shtml
22 eri lähteestä koottua FAQ-sivustoa.
www.homeopathyhome.com/references/articles/homeofaq.shtml
www.homeopathic.com
www.homeopathy.com
www.hpathy.com
www.indiaspace.com/homoeopathy
www.simillimum.com
www.homeopathy-ecch.org/homeopathy.html
Miten homeopaattiset lääkeaineet valmistetaan?
Homeopaatilla käynnin jälkeen potilas ottaa usein vain yhden tai korkeintaan muutaman pienen rakeen, jonka homeopaatti on valinnut hänelle sopivimmaksi. Lääkkeitä ei tarvita tusinakaupalla, koska tähän pieneen pilleriin kätkeytyy se salaisuus, jonka määränä on saada paraneminen alkuun. Yrittäessään täsmätä henkilön yksilöllistä rakennetta homeopaattinen lääke antaa ikään kuin peilikuvan elimistölle sen tilasta. Se luo keinotekoisen kuvan sairaudesta, jolloin elinvoiman on helppo nousta reagoimaan. Ja kun se kerran on noussut, sen on helpompi vastustaa myös todellista sairautta. Taistelu on alkanut.
Homeopatia mielletään usein jonkinlaiseksi yrttiparannustaidoksi, koska lääkkeet ovat pitkälti peräisin luonnosta. Kasvikunta on kuitenkin vain yksi raaka-ainelähde, ja viimeistään lääkkeen valmistusprosessi erottaa homeopatian puhtaasta kasvilääkinnästä. Aikaisemmin, homeopatian synnyinaikoina, lääkkeet valmistettiin käsityönä alusta loppuun, mutta nykyään ainakin suurimmat homeopaattisten lääkkeiden valmistajat ovat ottaneet avuksi myös koneellista ja automatisoitunutta teknologiaa. Jotkut vaiheet tehdään edelleen käsin. Suuria homeopaattisia lääkeaineiden valmistajia on mm. Englannissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.
Homeopaattisten lääkeaineiden raaka-aineet voi jakaa näin:
Kasvikunnasta (n. 60%)
Eläinkunnasta (n. 20 %)
Alkuaineet ja mineraalit
Biologiset
Muut
Ensiaskel homeopaattisen lääkkeen valmistuksessa on aineen hankkiminen.
Kasvit kerätään mieluimmin niiden luonnolliselta kasvualueelta, mutta myös biologisesti viljeltyjä voidaan käyttää. Oikeassa maaperässä ja ilmastossa kasvi on pystynyt kasvamaan omimmaksi omakseen, jollaisena me sitä tarvitsemme. Homeopatiassahan on kyse kokonaiskuvasta, alusta asti. Eläinperäisistä lääkkeistä voidaan käyttää koko eläin (esim. mehiläinen) tai sen osa, esim. sulka, tai erite (mm. maito tai myrkky). Luokka alkuaineet ja mineraalit käsittää monia alkuaineita kemiallisine yhdisteineen sekä maaperässä esiintyviä mineraaleja. Biologiset raaka-aineet ovat mm. bakteereja, viruksia tai elimistön itse tuottamia aineita kuten esimerkiksi kortisoli. Muilla lääkelähteillä tarkoitetaan joukkoa aineita tai ilmiöitä, joita homeopatia on hyödyntänyt. Mainittakoon näistä röntgensäteily.
Äitiliuoksesta lääkeaineeksi
Kun raaka-aine on hankittu, alkaa sen muokkausprosessi homeopaattiseksi lääkkeeksi. Aineesta riippuen sen tie ns. kantauutteeksi (Mother Tincture) vaihtelee hieman. Pääsääntöisesti kuivat aineet jauhetaan morttelissa hienoksi, nestemäiset, uutetut tai liuotetut sekoitetaan tislattuun veteen tai mahdollisimman puhtaaseen alkoholiin. Eräs tunnetuimmista homeopaattisista farmasioista käyttää 90-prosenttista alkoholia. Aineiden määrillä, jauhamisella ja sekoitussuhteilla on omat sääntönsä, ja prosessin tuloksena saadaan kantauute, josta varsinaisen homeopaattisen lääkkeen valmistus alkaa.
Potensointi on varmasti yksi Samuel Hahnemannin omimpia, persoonallisimpia ja kiistellyimpiä menetelmiä. Sen lähtökohta on kuitenkin helpompi ymmärtää kuin itse lopputulos. Lääkärin ammattia harjoittaessaan Hahnemann näki, millaisia haittavaikutuksia suurilla lääkeannoksilla oli. Tuohon aikaan käytettiin suurina määrinä mm. elohopeaa ja rikkiä, ja niiden sivuoireet saattoivat olla tuskallisempia kuin itse sairaus. Hahnemann alkoi puolittaa käytettyjä lääkeannoksia. Näin tehdessään hän huomasi että pienet annokset olivat aivan yhtä tehokkaita, elleivät peräti tehokkaampia. Sivuoireilta säästyttiin ja paraneminenkin usein tehostui. Hän aina vaan jatkoi ja jatkoi lääkeannosten puolittamista, ja alkoi lopulta puhua “pienimmistä mahdollisista annoksista” tai “äärettömän pienistä annoksista”. Samaan aikaan hän alkoi myös määräämään lääkkeitä ns. samankaltaisuuden periaatteen mukaan, vanhan oirekohtaisen määräämisen sijaan.
Lääkeannosta pienentäessään Hahnemann alkoi kuitenkin laimentamaan aineen veteen ja ravistelemaan sitä, ja taas laimentamaan ja ravistamaan. Sekä laimennos että ravistelu tehtiin säännönmukaisesti, tiettyjä määriä ja suhteita noudattaen. Prosessin alkuvuosina Hahnemann puhuu vain “laimennetuista lääkkeistä”, mutta jonkun ajan kuluttua hän puhuu “dynaamisista lääkkeistä” sekä “potensoimisesta” lääkkeen valmistusmenetelmänä. Menetelmän katsottiin tekevän lääkkeestä “potentimman”, kyvykkäämmän. Pian vakiintui käyttöön potenssi C30, mutta myös muita potensseja oli käytössä, matalampia ja korkeampia. Potensoinnin historiaa miettiessä on hyvä muistaa että tuolloinen kemian tiede ei ollut vielä määritellyt pistettä, jossa laimennoksesta katoavat kaikki alkuperäisen aineen molekyylit (Avogadron vakio).
Erilaiset potenssit
Nykyäänkin potensointi tapahtuu aika lailla Hahnemannin ohjeita seuraten: yksi osa kantauutetta sekoitetaan 99:ään osaan tislattua vettä (tai alkoholia) ja ravistellaan tasaisesti ja voimakkaasti. Näin saadaan potenssi C1. C2-potenssi saadaan taas ottamalla 1 osa edellistä C1-liuosta ja 99 osaa vettä tai alkoholia, ja ravistellaan. Näin ollen C1-potenssissa on 1% alkuperäistä ainetta, ja C2-potenssissa 0,01%. C3- potenssissa on ainetta siten 0,0001, eli yksi kymmenestuhannesosa. Näin edetään kunnes saavutetaan haluttu taso. C-potensseissa aineen ja veden suhdeluku on sata (C = centesimal = sata ), D-potensseissa kymmenen (D =decimal = kymmenen). Eli D1-potenssissa on 1 osa kantauutetta ja 9 osaa vettä. D1-potenssissa on siis enemmän “oikeaa” ainetta. Joskus D-potenssi merkitään myös roomalaisella numerolla X (D3=3X). Kaikki alkuperäisen aineen molekyylit ovat kokonaan hävinneet potensseissa D24 tai C12 ja siitä ylöspäin. Tämän jälkeen aine on pelkkää dynamiikkaa. C- ja D- potenssien lisäksi homeopaateilla on käytössä LM-potenssi. Siinä on taas hieman enemmän laimennosta ja vähemmän ravistelua. Hahnemann kehitti tämän potenssin viimeisinä vuosinaan saavuttaakseen yhä lempeämmän paranemisen. Julkaisukiistat pitivät kuitenkin tiedon LM-potensseista salassa sadan vuoden ajan, ja tuona aikana C-potenssien käyttö ehti vakiintua homeopaattien keskuudessa. LM-potenssin toimintamekanismi poikkeaa C- ja D-potensseista: kun C- ja D-potensseja otetaan vain kerran tai pari, LM-potenssia voi ottaa useammin. LM-potenssi valmistetaan C3-potenssista laimentamalla sitä 500 osaan vettä. LM1-potenssissa on siten 1/50 000 osaa alkuperäistä ainetta. Alkuperäiset molekyylit katoavat LM3-tason jälkeen.
Oli potenssi mikä tahansa, se on aluksi nestemäisessä muodossa. Se voidaan myydä sellaisenaan, nesteenä, mutta useammin se imeytetään maitosokerirakeisiin. Lääke on suihkutettu maitosokerirakeen pinnalle, ja tästä syystä homeopaattisia lääkkeitä ei suositella kosketeltavan käsin kovin paljon. Näitä maitosokerirakeita on monenkokoisia pienenpienestä minirakeesta normaalin tabletin kokoiseen. Oli koko iso tai pieni, yksi pilleri sisältää kuitenkin tarvittavan informaation.
Vähemmän on enemmän
Homeopatiassa moni asia vaikuttaa paradoksaaliselta. Mitä korkeampi potenssi (eli mitä vähemmän ainetta) sitä voimakkaampi on vaikutus. Tavallisin potenssi lienee C30, ja sitä voi pitää myös rajana korkeitten ja matalien potenssien välillä. Matalia ovat siis ne, joissa on enemmän ainetta, eli C6 ja C12. Korkeat potenssit kiipivät pitkälle C 200:sta alkaen. On käytössä C 1000 (=1M) ja C10 000 (=10M). LM-potenssin kohdalla on tulkinnanvaraista, onko se matala vai korkea, mutta sen käyttö aloitetaan aina alhaisesta (LM1 – LM4). D-potenssit mielletään mataliksi.
Lääkeannosta ei myöskään toisteta liian usein. Joskus voi vaatia pari, kolme “tönäisyä” ennen kuin elinvoima lähtee liikkeelle, mutta kun lääkkeen vaikutus on alkanut, sitä ei pidä häiritä uudella annoksella. Akuuteissa sairauksissa toistoja tarvitaan useammin, kroonisessa yksi rae voi vaikuttaa puoli vuotta, jopa vuosia.
Homeopaattisia lääkeaineita on nykyään käytössä noin 3000, ja uusia lääkeainekokeiluja tehdään jatkuvasti. Jokainen aine on testattu terveellä ihmisellä kirjaten ylös kaikki sen aiheuttamat oireet niin fyysisellä, psyykkisellä kuin mentaalisellakin tasolla. Oireista muodostuu lääkeainekuva. Yksi lääkeainekuva saattaa sisältää kymmeniä sivuja eri oireita ja tuntemuksia. Lääkettä valitessa potilaan kokonaistilan tulee vastata mahdollisimman tarkasti lääkeainekuvaa. Olla henkilölle simillium.
Leena Mattila, homeopaatti
Älä tukahduta oiretta
Homeopatiassa oiretta ei ajatella elimistön virheenä joka pitäisi korjata, vaan merkkinä jonka avulla keho yrittää parhaalla mahdollisella tavalla palauttaa terveydentilaa organismiin. Sen sijaan että yritetään ehkäistä yskä lääkkeillä jotka ehkäisevät yskimisen, homeopaatti antaa lääkeaineen, joka tuottaa yskän terveelle ihmiselle, ja tällä keinoin saa sairaan kehon korjaamaan itse itsensä.
Oiretta voi verrata auton merkkivaloon. Kaikki tietävät, että kun kojelaudan merkkivalo palaa, moottorissa ei kaikki ole kunnossa. Harva autoilija nyppää merkkivalon piuhaa irti ja lähtee huoletta jatkamaan ajoa, vaan haluaa ottaa selvää, mistä on kysymys, ja pyrkii korjaamaan syvemmällä olevan ongelman.
Homeopatiassa katsotaan oireiden kokonaisuutta. Kaikki yskivät omalla ainutlaatuisella tavallaan. Koululääketiede toimii niin kuin kaikki yskät olisivat samanlaisia. Sen takia meille tarjotaan yskäisinä lääkettä yskän hillitsemiseen, liman kuivumiseen, histamiinitason alentamiseen tai nukahtamisen helpottamiseen.
Homeopatiassa etsitään yhtä ainetta joka tuottaa samankaltaiset oireeet terveellä ihmisellä. Ihminen, jonka yskä pahenee kylmää ilmaa hengitettäessä ja kuulostaa syvältä haukkumiselta tarvitsee aivan toista lääkeainetta kuin ihminen, jonka yskä on kuivaa illalla, irtoavaa aamulla ja joka helpottuu istuma-asennossa. Molemmat ovat yskiä, mutta ne ovat ihmisissä ihan eri sairaudet, ja siksi ne vaativat erilaista homeopaattista hoitoa.
Koululääketieteessä terveys nähdään sairauden poissaolona. Ajatellaan, että jos ei ole mitään vikaa, olet terve. Homeopatiassa terveys käsitetään laajemmin. Terve ihminen on vapaa kolmella tasolla: kehon toimintojen, tunteiden ja ajattelun tasolla. Ihminen, jonka jalka on murtunut ei ole vapaa fyysisellä tasolla. Ihmisen vapaus on rajoittunut hienovaraisemmalla tavalla, jos on allerginen tietyille ruuille tai materiaaleille. On hyväksi itkeä silloin tällöin nyyhkyleffan ääressä, mutta jos joku jatkaa itkemistä monta viikkoa jälkeenpäin, on rajoittunut tunteiden tasolla. Ihminen, joka ei ymmärrä lukemaansa tai ei muista tapaamisiaan on rajoittunut ajattelun tasolla. Homeopaatti ottaa huomioon tällaiset rajoitukset ja yrittää oikein valitun lääkeaineen avulla palauttaa ihmisen terveyden ja vapauden.
Tärkeä perusero koululääketieteen ja homeopatian välillä on se, että lääketieteessä tavoitteena on usein kontrolloida sairautta säännöllisellä lääkityksellä. Jos lääkitys lopetetaan ihminen palaa sairauden tilaan. Parantumista ei ole tapahtunut. Homeopatian päämäärä on paraneminen. Lääkeaineiden ottamisen välillä voi kulua pitkiäkin aikoja.
Tiina Nyrhinen, homeopaatti, Homeopatia-lehden päätoimittaja
Homeopatia hoitaa akuutteja ja sielun syviä vaurioita
Helsinkiläinen Ritva Lauraus on toiminut yli viisitoista vuotta homeopaattina. Hän on opiskellut alaa tunnettujen ulkomaisten luennoitsijoiden kuten George Vithoulkasin ja Vassilis Ghegaksen johdolla. 1990-luvun alkupuolella hän teki maassamme pioneerityötä klassisen homeopatian lääkeaineiden maahantuojana, homeopaattien ammattikoulutuksen tarjoajana ja kirjallisuuden suomennuttajana.
Kuluneiden vuosien aikana homeopatian suosio on kasvanut huimasti.
Homeopaatin vastaanotolle hakeutuu usein kroonikkoja, jotka ovat kokeilleet kaikki mahdolliset lääketieteelliset hoidot ja vaihtoehdot päälle. He tulevat vastaanotolle ja sanovat, että kokeillaan nyt vielä tätä, vaikka en tähän uskokaan. Ritva Lauraus sanoo, että homeopaatin tehtävänä ei ole toimia kenenkään käännyttäjänä. Hän luottaa siihen, että homeopaatin vastaanotolle tulevat ne, jotka ovat sen ansainneet. “Mutta monet tietävät edelleen homeopatiasta vain sen verran, että sillä on jotain tekemistä kasvien kanssa ja että lääkkeet ovat mitättömän kokoisia rakeita.”
“Homeopatian mahdollisuudet ovat hyvät ihan tavallisissa vaivoissa, etenkin lasten sairastellessa. Näihin kuuluvat akuutit bakteeri- tai virusperäiset nuhakuumeet, yskät, keuhkoputkentulehdukset, virtsatieinfektiot ja toistuvat korvatulehdukset. Myös tilanteet, joissa joku krooninen vaiva on puhjennut rokotuksen jälkeen, voidaan hoitaa homeopaattisesti.” Toinen suuri homeopatialla hoidettavissa oleva ryhmä ovat akuutit hätätilanteet, palovammat, onnettomuudet, järkytykset ja shokit. “Paras todistus homeopatian toimivuudesta on potilas, joka on saanut avun esim. vaikeaan angiinaan, päässyt lentopelosta tai tullut raskaaksi homeopatian avulla,” Lauraeus muistuttaa.
Palsamia sielun haavoille
“Homeopatialla voidaan lieventää ihmisten kärsimystä ja negatiivisuutta sekä auttaa potilaita tarkkailemaan ja tutustumaan itseensä. Homeopatia parantaa sielulliset haavat,” Ritva Lauraus vakuuttaa. Esimerkiksi hän nostaa potilaan, joka on ollut homeopaattisessa hoidossa koliitin takia. Homeopatian avulla hänen henkinen tasonsa ja tietoisuutensa on saatu kohenemaan eikä hän ole enää niin huolissaan ja peloissaan. “Tällaisessakin tapauksessa voimme olla tyytyväisiä, vaikka hänen fyysinen vaivansa ei olisikaan muuttunut,” Lauraus painottaa.
Pelot ja fobiat kuuluvat elämään. Pienet lapset pelkäävät pimeää ja yksin jäämistä. Lapsi vierastaa tai pelkää tarhaan tai kouluun menoa. Nuoret aikuiset pelkäävät nolatuksi ja naurunalaiseksi joutumista. Jos pelot ja fobiat rajoittavat ihmisen elämää, niistä on päästävä yli. “Homeopatiasta löytyy monia lääkeaineita, joiden oirekuvaan liittyy tuollaisia pelkoja ja ahdistuksia. Tämä on aspekti, jota suuri yleisö harvemmin tulee ajatelleeksi,” Lauraus sanoo.
Mikä heikentää vaikutusta?
Homeopaattisen lääkeaineen erikoisuuksiin kuuluu, että sen tehon sanotaan vähenevän ja paranemisen estyvän tietyistä häiriötekijöistä. Jos lääkerae tippuu lattialle, sitä ei kannata enää käyttää. Lääkeaineita ei pitäisi säilyttää kirkkaassa auringonvalossa, voimakkaan sähkökentän läheisyydessä tai voimakkaiden hajujen kuten piparmintun tai eukalyptuksen lähellä. Samaan aikaan ei suositella otettavaksi lääkinnällisesti käytettäviä yrttejä. Suomalaisille nousee usein kohtalonkysymykseksi kahvin juonti. On homeopaatteja, jotka kieltävät kahvin juonnin hoidon aikana. Mitä, eikö edes yhtä kupillista? Ritva Lauraus ei olisi näin ankara. “Jos yksi kupillinen kahvia aiheuttaa häiriön homeopaattisessa lääkityksessä, vika on joko siinä, että potilas on yliherkkä kahville tai lääkeaineen valinta ei ole ihan kohdallaan,” hän vapauttaa. “Jos potilas on saanut avun ihottumaan rakenteellisessa hoidossa, on energinen ja voi hyvin, ei muutama sipaus kortisonivoidetta yleensä häiritse hoidon tulosta, ainakaan sielutasolla. Yksi antibioottikuurikaan ei ole kokemukseni mukaan häiriöksi paranemiselle.”
Paljon enemmän energiaa ja häiriötä tapahtuu sen sijaan silloin, kun ihmisellä on surua, stressiä tai hän on kokenut nöyryytyksen. “Vaivat, jotka aiheuttavat tuskaa sielullemme on tärkeämpi hoitaa kuin fyysiset haavat. Viha, kateus, katkeruus ja syyllisyys kuuluvat myös samaan luokkaan. “Homeopaattisessa hoidossa olevan potilaan paraneminen vaikuttaa yleensä muihinkin perheenjäseniin. Tällaiset hoidot kestävät yleensä vuosia.”
Huoli lapsista ja nuorista
Tämän päivän yhteiskunnassa lapset voivat huonosti. Lasten psykiatriseen hoitoon on pitkät jonot. Ylivilkkaitten, häiriintyneitten lasten määrä on lisääntynyt. Lääketieteen parissa on keskusteltu paljon lasten psykiatrisesta hoidosta.
“Yliaktiivisuutta on lähes mahdotonta hoitaa kovilla lääkkeillä. Kuka haluaisi syöttää lapselleen psyykenlääkkeitä?”
Ritva Lauraus näkee, että syyt ovat yhteiskunnassamme: lähtökohdat kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi ovat heikot. “Lapset joutuvat liian varhain erilaisiin stressitilanteisiin. Tunnealueen ristiriidat alkavat jo hyvin varhain.,” hän sanoo.
Vastaanotolle on tuotu näitä “häiriintyneitä” lapsia astman, infektiokierteen, ihottumien tai ylipainon takia. “Antibiootit, histamiinikuurit ja kortisonit hoitavat lasta vain pintapuolisesti, vaikka koko lapsi ja ennen kaikkea hänen sielunsa tarvitsisi hoitoa ja lepoa,” Lauraeus muistuttaa. Pelkkä homeopaattinen hoito ei aina ole riittävää, ellei ruokavaliossa ja elintavoissa tapahdu mitään muutosta. Lapsen on myös saatava tarpeeksi raitista ilmaa ja lepoa.
Kahta en vaihda: Arnica ja Gelsemium
Jos autiolle saarelle saisi ottaa mukaan vain kaksi homeopaattista lääkeainetta, valitsisin Arnican ja Gelsemiumin. Näistä on hyvä aloittaa oman homeopaattisen kotiapteekin kokoaminen.
Arnica montana on Hahnemannin ajoista käytössä ollut lääkeaine. Gelsemium sempervirensin toi Materia medicaan Edwin M. Hale vuonna 1862. Niille on muodostunut selkeät lääkeainekuvat vuosien mittaan, eikä vähiten siksi, että niitä molempia tarvitaan ihmiselämässä suhteellisen usein. Nämä kaksi ovat osoittautuneet myös hyvin monikäyttöisiksi ja luovuutta palkitseviksi lääkeaineiksi. Kenties näin käy ennen pitkää kaikkien lääkeaineiden kohdalla, kunhan opimme tuntemaan ne yhtä hyvin. Arnican ja Gelsemiumin oirekuvissa vaikuttavat jännittävän samanaikaisesti sekä fyysiset oireet että mielen ja tunteiden tilat. Järjestys ja painotukset voivat vaihdella tilanteesta toiseen, mutta ilman psyyken tai kehon tilanteen vastaavuutta fyysisiin oireisiin ei ole aitoa samankaltaisuutta. Monesti nämä samaan aikaan ilmenevät, organismin eri tasoilla ilmenevät merkit johdattavat homeopaatin oikean lääkeaineen jäljille. Ne ovat homeopatialle tyypillisiä “outoja, harvinaisia ja kummallisia oireita”, joiden loogisuutta ei voi ainakaan vielä perinteisen lääketieteen kautta selittää.
Suurten ponnistusten lääkeaine: Arnica
Jokainen itseään kunnioittava ensiapukurssin pitäjä aloittaa homeopaattisen Materia medican esittelyn Arnicasta, joka tunnetaan suomeksi etelänarnikin nimellä. Arnica on keltakukkainen, vuoristoisilla alueilla kasvava kukka, jota 1700-luvun lopun vaeltajat olivat oppineet käyttämään mustelmien ja verenvuotojen hoitoon. Arnicasta tuli Hahnemannin aikoina muotiyrtti. Kuitenkin, kuten niin usein muotiyrttien kanssa, sitä ryhdyttiin käyttämään kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja lopulta Arnica joutui liikakäytön seurauksena huonoon maineeseen. Materiaalisessa muodossaan se aiheutti ei-toivottuja sivuvaikutuksia.
Koko yrtti kärventelisi alennustilassaan edelleen, ellei Hahnemann olisi lähtenyt kehittämään samankaltaisuuden periaatteeseen ja minimaalisiin annoksiin luottavaa homeopatiaansa. Hahnemann poimi kukan, uutti sitä tietyn ajan alkoholissa ja potensoi siitä homeopaattisen lääkeaineen. Se, mikä materiaalisena annoksena ja liian suuripiirteisesti määrättynä oli liian rajua ihmisen elimistölle, alkoikin potensoituna ja samankaltaisuuden perusteella annettuna osoittaa todellista voimaansa. Arnican käyttöalueen avainlause kuuluu: “Suurten ponnistusten edellä”. Lääkeainetta otetaan tilanteissa, joissa ollaan menossa kohti mitä tahansa hieman elimistömme äärirajoille ulottuvaa tehtävää.
Kun Arnican oppii pitämään mukanaan, säästetään monta lapsen ja vähän aikuisemmankin itkua. Oli onnettomuudessa kyse palovammasta, naulaan astumisesta, ammottavasta haavasta, luunmurtumasta tai aivotärähdyksestä, Arnican myötä selviää pahimman kriisin yli. Jatkohoidossa voi tarvita muita lääkeaineita, mutta Arnica rauhoittaa elimistön ja kokoaa voimat paranemista varten.
Mutta tuskin edes Hahnemann ymmärsi, miten monenlaisiin asioihin Arnica todella vaikuttaa. Toki hän esitteli Arnican yleisimmät käyttöalueet: mustelmat, ruhjeet, päähän kohdistuneet iskut, shokkitila, verenvuodon tyrehdyttäminen. “Suurten ponnistusten edellä” Arnicaa käytetään muun muassa synnytykseen lähtiessä. Arnica auttaa äitiä antamaan kaikkensa, se nopeuttaa synnytystä, auttaa istukkaa irtoamaan paremmin, ja kaiken huipuksi — helpottaa vauvan tuloa maan päälle (shokki, päähän kohdistuva rasitus).
Muita elimistön ääritiloja, joihin Arnica on hyödyllinen, ovat matkustuksesta johtuvat rasitukset, kuten lentokoneessa ilmenevät, paineenmuutoksesta johtuvat turvotukset sekä aikaeroväsymys. Ei tarvitse kuin kerran unohtaa Arnica matkasta, kun eron tajuaa.
Yleiset shokkitilat, olivat ne fyysisiä tai psyykkisiä, helpottuvat Arnicalla. Tyypillisesti Arnicaa tarvitseva henkilö toteuttaa lääkeaineen toiseksi kuolemattominta, mielentilaa kuvaavaa slogania: “Vakavista vammoista välimättä väittää voivansa hyvin. Lähettää lääkärin kotiin”. Arnica-potilasta voi olla erittäin vaikea hoitaa, koska hän itse uskoo pärjäävänsä erinomaisesti ilman kenenkään hyysäystä. Jos potilaalle kuitenkin saa lääkeaineen annettua, tapahtuu usein ihme: potilas rentoutuu silminnähden ja tuskaisuus vähenee.
Ylirasitus, johtui se sitten liian innokkaasta tenttiin lukemisesta tai muuton vaivalloisuudesta, helpottuu myös Arnican avulla. Ja muistakaa: shokki voi olla myös henkistä laatua. Taloudellinen takaisku, ihmissuhdekriisi tai tieto omaisen kuolemasta saattaa laukaista tilan, johon Arnica voi tuoda ensiavun.
Gelsemium — lamaannuksen poistaja
Gelsemiumin ulospäin näkyvin oire on lihastonuksen katoaminen. Silmäluomet roikkuvat, kasvojen jokainen lihas on on velttona, ilme on kuin halvaantuneen tai tylsämielisen.
Kasvot punottavat. Päänsärky on rajua, mutta helpottuu virtsatessa. Tämä lääkeaine sopii useimmiten normaalin nuhakuumeen alkuoireisiin: nenästä juoksee kuuma vesi, olo on lievän kuumeinen. Janontunnetta ei ole. Kasvoilla paistaa jo kauas tuo apaattisen tyhjä ilme.
Gelsemium on kuitenkin myös enemmän kuin pelkkä flunssan ensioireita helpottava lääkeaine. Kaiken tyyppiset koettelemukset, itsensä ylittämiset ja emotionaaliset tilanteet kuuluvat tämän kasvin toiminta-alueeseen. Se auttaa tentti- ja esiintymisjännitykseen. Jännityslääkeaineita on homeopatiassa satoja, mutta harvalta menevät polvet hyytelöksi yhtä helposti kuin Gelsemiumia tarvitsevalta esiintyjältä. Itse tilanteeseen päästyään hän saattaa suoriutua vallan mainiosti. Inhimillinen jännittäminen tilanteissa, joissa ei pitäisi jännittää, sopii hoidettavaksi Gelsemiumilla. Jos ihminen joutuu juoksemaan vessassa ripulilla tai virtsaamassa useita kertoja ennen elokuviin tai ensi-iltaan menoa, tilanteen ei ole pakko jatkua samanlaisena vuodesta toiseen. Usein jo yksi annos Gelsemiumia voi viedä moisen jännitystaipumuksen iäksi.
Tämä toimii myös synnytyksessä, joka on jännittävä ja suoriutumista vaativa tehtävä. Se on erityisen tarpeen siinä vaiheessa, kun synnytys ei etene, uupumus uhkaa ja äidin lihasvoima alkaa kadota. Annos Gelsemiumia tällaisena hetkenä on pelastanut monelta keisarinleikkaukselta.
Vielä hienosyisempää apua Gelsemium tarjoaa tilanteissa, joissa on ajauduttu pitkäaikaiseen henkiseen rasitukseen. “Vaivoja huonojen uutisten jälkeen,” kuuluu tämän lääkeaineen muistettavin ja fraasi. Oire voi olla päänsärkyä, yhtäkkiä puhjennut flunssa tai vain sanoinkuvaamatonta ahdistusta. Erotukseksi Arnicasta tämä huono uutinen on kenties hieman monisyisempi, hieman enemmän henkisiä voimavaroja pitempään vaativa tilanne. Tilanne saattaa muodostua salakavalasti, eikä Arnicaa tule mieleen ottaa.
Erityisen hyvin Gelsemium on toiminut oikeudenkäyntien kaltaisten kriisien ja ikävien ihmisten kanssa riitelyn jälkitilassa. Gelsemiumin huomaa antaa usein vasta siinä vaiheessa, kun huomaa potilaan istuvan tuolilla silmät täysin lasittuneina, kasvot väsähtäneinä, koko mieli ja keho ikävien uutisten lamaannuttamana. Sempervirens tarkoittaakin aina virkeää siis lamaannuksen vastakohtaa. Monet tämän kaltaiset polariteetit ja niiden tunnistaminen kuuluvat homeopatian luovaan luonteeseen.
Tiina Nyrhinen
Miten homeopaattiset lääkeaineet toimivat?
Lääkkeiden valmistusprosessit ja biologiset vaikutusmekanismit nykytieteen valossa
TIETEESTÄ JA SEN TEKEMISESTÄ
Kahden vuosisadan kliininen kokemus on osoittanut vastaansanomattomasti, että homeopatia toimii. Lukuisat homeopaatit ja heidän kiitolliset potilaansa ovat tienneet tämän jo sukupolvien ajan, mutta vasta viimeisten vuosikymmenten aikana on kertynyt niin paljon nykypäivän kriteerit täyttävää tieteellistä todistusaineistoa nimenomaan kliinisistä tutkimuksista, että kenen tahansa ennakkoluulottoman asiaan perehtyjän on pakko myöntää homeopatian olevan jotakin muuta kuin placeboa. Tiedemaailman ennakkoluulojen, lääketieteen ankaran vastustuksen ja kuoliaaksi vaikenemisen ohella homeopatian yleisen hyväksymisen suurimpana esteenä on yhä edelleen kyvyttömyys selittää, miten homeopaattiset lääkeaineet toimivat. Hahnemannin aikanaan antamat selitykset saattoivat olla siihen aikaan vakuuttavia ja tieteelliseksi katsottavia, mutta nykypäivänä tilanne on toinen. Kuten Lessell (1994) sanoo, homeopatia on perusteiltaan edelleen pelkästään taitoa ja taidetta (art) eikä suinkaan tiedettä (science).
Aikamme suuri illuusio kaiken tieteellinen selittäminen vaatii kuitenkin homeopatian puolesta puhujilta paljon: Miten on mahdollista, että pienen pieni maitosokerirae, jossa ei ole alkuperäistä vaikuttavaa ainetta jäljellä enää yhtään ainoata molekyyliä, voi saada aikaan ihmisen elimistössä kuten myös mielessä ja tunnetasolla syviä ja pysyviä muutoksia? Lääketieteessä edelleen vallalla olevan kemiallismaterialistisen ajattelutavan mukaan se ei olekaan mahdollista, homeopatia on huijausta. Homeopatia ei yksinkertaisesti mahdu näiden ihmisten omaksumaan maailmankuvaan. Tai sitten homeopatia uhkaa monopoliasemaa ja (taloudellista) valtaa, minkä takia se on tehtävä naurunalaiseksi ja saatettava homeopatiaa tukevan tiedon löytäminen mahdollisimman vaikeaksi mm. epäämällä taloudellinen tuki homeopaattiselta perustutkimukselta. Muilta tieteenaloilta, varsinkin fysiikasta ja informaatiotieteestä, saamme kuitenkin toivoa antavia viestejä: asiat eivät aina ole sitä miltä näyttävät, ja toiseksi, monilla tieteenaloilla jo yleisesti hyväksytyt uudet näkemykset mm. materiasta, energiasta ja informaatiosta ovat kemiaan juuttuneelle lääketieteelle vieläkin käsittämättömiä ja vailla loogisia seurauksia omaan tieteenalaan.
HISTORIASTA
Hyvin pienten lääkeannosten biologiset vaikutukset eivät ole lääketieteelle ja farmakologialle tuntemattomia. Arndt muotoili jo vuonna 1888 farmakologisen lain (Arndt-Schulzin laki), jonka mukaan jokaiselle aineelle pätee: pienet annokset stimuloivat, kohtuulliset annokset inhiboivat, suuret annokset tappavat (Callinan 2001). Homeopatia toimii farmakologisesti katsottuna aina pienillä annoksilla, kun taas lääketiede lähes poikkeuksetta keskisuurilla annoksilla. Näin ollen kyseessä on kaksi täysin erilaista lääketieteellistä järjestelmää, joista toinen pyrkii stimuloimaan elimistön omia puolustusmekanismeja kemiallisesti vaarattomilla annoksilla, ja toinen pyrkii hillitsemään, ehkäisemään ja estämään elimistön reaktioita ja sairauden oireita kaikilla mahdollisilla keinoilla, pääasiassa kuitenkin kemiallisesti.
Alunperin lääketiede lähti keskisuurten, inhiboivien annosten tielle sikäli ymmärrettävistä syistä, että minimaalisten annosten vaikutukset olivat usein outoja ja ristiriitaisia eikä niitä ymmärretty (Callinan 2001) havaittiinhan ne vasta sellaisilla annoksilla, joilla ei enää olisi pitänyt olla (silloisen ymmärryksen mukaan) mitään vaikutusta. Siinä sivussa vedettiin kuitenkin matto alta toisenlaisen lääketieteellisen järjestelmän, homeopatian, tieteelliseltä kehitykseltä, kun kyseiset poikkeavat havainnot jätettiin huomiotta.
RAVISTAMISESTA JA LAIMENTAMISESTA
Homeopaattisten lääkkeiden sinänsä ainutlaatuinen valmistusprosessi on nykyään aivan sama kuin Hahnemannin aikaan: Ensin valmistetaan nk. emoliuos (potenssi nolla) liuottamalla lähtöaine suoraan vesi-etanoliseokseen, jos lähtöaine on vesiliukoinen, ja nk. trituraation avulla, jos lähtöaine on veteen (ja etanoliin) liukenematon. Trituraatiolla tarkoitetaan lähtöaineen voimallista hiertämistä maitosokerin kanssa huhmaressa, kunnes tuotos muuttuu vesiliukoiseksi. (LM-potenssien valmistus aloitetaan aina trituraatiolla lähtöaineen liukoisuudesta riippumatta.) Joka tapauksessa lähtöaine siis saatetaan vesiliukoiseen muotoon ja sekoitetaan sitten hyvin vesi-etanoliseokseen. Näiden alkuvaiheiden jälkeen valmistusprosessi jatkuu nestemäistä lääkeaineliuosta vuoronperään voimakkaasti ravistamalla ja vakiosuhteessa laimentamalla. Näistä kahdesta toimenpiteestä laimennos on standardoitu – kolmelle asteikolle: 1/10 (D), 1/100 (C) ja n. 1/50000 (LM); ravistelujen määrä, laatu ja voima sen sijaan riippuu farmasiasta, samoin liuotinaineen alkoholipitoisuus.
Puhtaasti matemaattiselta kannalta katsottuna laimennossuhteet merkitsevät sitä, että potenssit D24, C12 ja kaikki näitä korkeammat potenssit sisältävät lähtöainetta tuskin molekyyliäkään, mikä on suora seuraus Avogadron vakiosta (n. 6 x 1023 kpl/mol). Ainemäärän kemiallinen perusyksikkö mooli (mol) mitä tahansa ainetta sisältää Avogadron vakion ilmoittaman lukumäärän rakenneosasiaan eli atomeja tai molekyylejä. Lääkeaineliuosta laimennettaessa lähtöaineen molekyylikoosta riippuen lähtöaineen katoamisen raja tulee vastaan joko ennen tai jälkeen matemaattista rajaa: jos molekyylikoko on suurempi kuin liuotinaineen (esim. Aurum vesiliuoksessa), raja tulee vastaan hieman alemmissa potensseissa, ja jos molekyylikoko on pienempi kuin liuotinaineen (harvinaista, mutta esim. Phos. 96 %:ssa etanoliliuoksessa), raja saavutetaan matemaattista rajaa hieman korkeammissa potensseissa. LM-potenssien valmistusmenetelmä on hieman D- ja C-potensseja mutkikkaampi eikä sen laimennossuhdetta pystytä määrittämään yhtä tarkasti, mutta lähtöaineen ja liuotinaineen molekyylimassojen ollessa yhtä suuret raja on likimain LM4:n kohdalla. (Lähtöaineen katoamisen raja voitaisiin määritellä esim. siten, että lähtöaine on kadonnut, kun todennäköisyys sille, että lääkeannos sisältää yhden lähtöainemolekyylin on pienempi kuin 0,1 %, mutta koska käsite ei ole sinänsä tärkeä potensoinnin tieteellisen selityksen kannalta kokemuksesta tiedetään, että jopa potenssit C100 000 ja LM30 toimivat loistavasti jätettäköön asia sikseen.)
Toksikologisesti homeopaattiset lääkeaineet ovat lähtöaineen myrkyllisyydestä riippumatta normaalikäytössä turvallisia, kun potenssi on vähintään D11, C6 tai LM1 (Lessell 1994). Väleillä D11-D24, C6-C12 ja LM1-LM4 ollaan siis joka tapauksessa pienten annosten stimuloivan vaikutuksen alueella (Arndt-Schulzin laki), vaikka lähtöainetta vielä onkin lääkkeessä ja vaikka se olisi mitä vaarallisinta myrkkyä (esim. elohopeaa, arsenikkia, käärmeenmyrkkyä, tuberkuloosipesäkettä, jne.).
Ravistaminen laimennusten välissä on homeopaattisen lääkkeen kehittymiselle välttämätöntä. Jos lähtöainetta ainoastaan laimennetaan asteittain, kaikki sen biologiset vaikutukset, niin hyödylliset kuin haitallisetkin, häviävät vähitellen. Mutta kun liuosta ravistetaan voimallisesti jokaisen laimennoksen jälkeen, lääkeaine kehittyy täyteen voimaansa. Fysikaalisena ilmiönä ravistaminen merkitsee liike-energian syöttämistä liuokseen. Osa energiasta kuluu liuotinainemolekyylien välisten vetysidosten rikkomiseen, osa ao. molekyylien liike-energian lisäämiseen ja molekyylien keskinäisiin ja toisaalta molekyylien ja astian seinämän välisiin törmäyksiin, joissa liike-energia muuttuu suurelta osaltaan lämmöksi. Näiden tunnettujen ilmiöiden lisäksi tapahtuu jotakin muutakin, mikä saa aikaan sen, että lähtöaineen leima tai jälki jää liuokseen ja vahvistuu potensoinnin edetessä. Osittain homeopaattisen perustutkimuksen vähäisyydestä johtuen vielä ei pystytä varmasti sanomaan, vaatiiko potensoinnin selittäminen jonkinlaista tieteensisäistä vallankumousta vai riittääkö oikeiden, kenties eri tieteenaloilta poimittujen näkökulmien luova yhdistäminen. Useita erilaisia selityksiä ja malleja on joka tapauksessa esitetty. Niillä kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
POTENSOINNIN TEORIOISTA
Vesi potensoinnin perustana
Vesi on keskeinen elementti homeopaattisten lääkkeiden valmistuksessa, koska kaikki potensoinnissa normaalisti käytetyt liuotinaineet vesi, etanoli ja maitosokeri sisältävät käytännön olosuhteissa aina vettä. Näin ollen voidaan päätellä, että potensointi on voitava selittää pelkästään veden ominaisuuksien perusteella monimutkaisempia yhdisteitä ei tarvita. Toisaalta tiedetään, että pelkkä vesi ei ole paras mahdollinen potensoinnin väliaine (Lessell 1994), mikä tekee asiasta kokonaisuudessaan mutkikkaan.
Vesi (kemiallisesti H2O; kaksi vetyatomia ja yksi happiatomi per molekyyli) on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta edelleen puutteellisesti ymmärretty aine. Sen rakenne varsinkin nesteenä on arvoituksellinen eikä veden käyttäytymistä epätavallisissa olosuhteissa, kuten homeopaattista lääkeainetta potensoitaessa, pystytä selittämään tieteellisesti yksimielisesti, ainakaan vielä. Veden – ja yleensä materian – tunnetuista fysikaalisista ominaisuuksista lähtien potensoinnin voidaan ajatella perustuvan
a) yksittäisten vesimolekyylien ominaisuuksiin,
b) vesimolekyylien välisiin ilmiöihin tai
c) molempiin.
Vesimolekyylit yksilöinä orbitaalienergiateoria, molekyylien karakteristiset värähtelyt, …
Äskettäin esitelty, yksittäisten molekyylien ominaisuuksiin perustuva teoria, orbitaalienergiateoria (Lessell 1994), on erittäin elegantti ja näyttäisi selittävän kaikki potensointiin ja homeopaattisten lääkkeiden biologisiin vaikutusmekanismeihin liittyvät olennaiset ilmiöt tyydyttävästi. Teorian perusajatuksena on vesimolekyylien elektronien virittyminen ravistelun vaikutuksesta lähtöaineen elektronien kaltaisiksi, minkä seurauksena ravistellut vesimolekyylit matkivat ulkonäöltään, elektronirakenteeltaan, lähtöainetta.
Orbitaalienergiateorian mukaan vesimolekyylien (kuten myös etanoli- ja maitosokerimolekyylien) OH-ryhmät ja erityisesti niiden vapaat, molekyylisidoksiin osallistumattomat elektroniparit ovat avainasemassa. Ravistelun aiheuttamat lähtöainemolekyylien ja liuotinainemolekyylien väliset voimakkaat törmäykset virittävät em. vapaita elektroneja lähtöaineen elektronirakenteen mukaisiin energiatiloihin, orbitaaleihin. Energian ja samalla informaation välittäjinä toimivat pienen pienet, ultravioletti(UV-)aallonpituusalueen varastoitumiskykyiset energiapaketit tai virtuaalihiukkaset, orbitonit. Yksittäinen orbitoni ei riitä virittämään elektronia energiatilasta toiseen, mutta kun riittävän monta samanlaista orbitonia on osunut ja varastoitunut ao. elektroniin, se virittyy suoraan lähtöaineen kaltaiseksi, uuteen energiatilaan, ilman välivaiheita.
Vaatimus lukuisista orbitoneista johtuu siitä, että mekaaninen ravistaminen ei ole tarpeeksi energeettistä kyetäkseen virittämään elektroneja nk. sallitusta energiatilasta toiseen. Lessellin teoria on hyvin lähellä Sharman (2001) vastaavaa, jonka mukaan vapaiden elektronien energia kasvaa pienin portain lukuisten välitilojen kautta lähtöainemolekyylien uloimmais(t)en elektroni(e)n kanssa samaan energiatilaan. Sharman teorian heikkoutena on nk. kiellettyjen välitilojen mahdollistaminen, mistä ei tietääkseni ole olemassa tieteellistä näyttöä (NMR spektroskopian pitäisi paljastaa välitilat, jos niitä olisi). – Sallittujen ja kiellettyjen energiatilojen olemassaolo on yksi nykyfysiikan kulmakivistä: elektronin energia on kvantittunut, ts. se ei voi saada mitä tahansa arvoja jollakin tietyllä välillä. Sen sijaan elektroni hyppää epäjatkuvasti energiatilasta toiseen (orbitaalilta toiselle) saadessaan tai luovuttaessaan määrätynkokoisen energiapaketin, kvantin.
Orbitaalienergiateorian ongelma on siinä, että se nojaa lähtökohtaisesti virtuaalisiin energiapaketteihin tai hiukkasiin, orbitoneihin, ts. sellaisiin ilmiöihin, joita ei oletetakaan voitavan havaita suoraan vaan ainoastaan seurausvaikutustensa kautta. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta fysiikassa varsinkin alkeishiukkasfysiikassa puhutaan rutiininomaisesti lukuisista erilaisista virtuaalisista partikkeleista, joiden (hetkellisestä) olemassaolosta todistaa ainoastaan seurausvaikutusten mitattavuus. Sama ongelma pätee esim. vanhaan, tunnustettuun gravitaatiolakiin: massojen välisen vetovoiman välittävää hiukkasta ei ole koskaan havaittu, mutta silti maa kiertää aurinkoa ja omena putoaa puusta gravitaatiolain mukaisesti eikä kukaan epäile lain pätevyyttä. Uutta ja vaikeasti hyväksyttävää Lessellin ajatuksissa on vain laajasti käytetyn ajatusmallin soveltaminen uuteen yhteyteen. Tässä mielessä hänen teoriansa vaatii eräänlaista tieteensisäistä vallankumousta tullakseen hyväksytyksi, mutta toisaalta vallankumousta voidaan kuitenkin pitää em. syistä jokseenkin näennäisenä.
Monia muitakin molekyylikeskeisiä ajatuksia potensoinnin perustaksi on esitetty mm. molekyylien sisäiset, karakteristiset värähtelyt (Callinan 2001). Kaikki materia, mikä ei ole lämpötilaltaan absoluuttisessa nollapisteessä (-273,15 C), värähtelee. Vesimolekyylillä (ts. happi- ja vetyatomien välisillä sidoksilla) on kolme värähtelymoodia: symmetrinen venyminen, symmetrinen taipuminen ja antisymmetrinen venyminen. Kutakin moodia vastaa perustilassa yksi karakteristinen värähtelytaajuus, ja ylätaajuuksia (perustaajuuden monikertoja) saadaan esiin molekyylin sisäistä energiaa kasvattamalla. Mitä suurempi ja monimutkaisempi molekyyli, sitä enemmän sillä on erilaisia, juuri sille ominaisia värähtelymoodeja ja taajuuksia. Näin ollen molekyylivärähtelyt voisivat periaatteessa toimia lähtöaineen yksilöllisen leiman antajina. Ravistamalla aikaan saadut törmäykset siirtäisivät värähtelyenergiaa lähtöainemolekyyleistä vesimolekyyleihin, jotka omaksuisivat lähtöaineen värähtelytaajuudet.
Normaalisti liuoksessa olevien (vesi)molekyylien värähtely on täydellistä kakofoniaa, missä yksittäisten molekyylien värähtelymoodit vaihtuvat toisikseen valtavalla nopeudella eikä minkäänlaista yhdenmukaisuutta voida havaita. Vaikka jotenkin voitaisiin osoittaa, että asteittainen ravistus-laimennus tahdistaisi vesimolekyylien värähtelykäyttäytymistä, jolloin jotakin karakteristista voitaisiin havaita makroskooppisesti, jää jäljelle ylitsepääsemättömältä vaikuttava kysymys siitä, kuinka yksinkertainen vesimolekyyli voisi tallentaa isojen lähtöainemolekyylien monimutkaisia taajuuskombinaatioita? Vastausta tähän ei todennäköisesti löydetä molekyylin sisältä, mutta molekyylien välisistä ilmiöistä kenties.
Vesimolekyylit ryhmänä IE-kristallit, dynaamiset kentät, kvanttimekaniikka, …
Toinen peruslähtökohta potensoinnin selittämiselle on ajatus siitä, että yksittäisten molekyylien sisällä ei yleisesti tunnustetun tieteellisen tiedon valossa ole mitään, mikä voisi selittää potensoinnin. Niinpä selitystä on haettava molekyylien välisistä ilmiöistä. Esimerkkejä tästä lähestymistavasta ovat potensoinnin selitys vetysidoksiin perustuen (Lessell 1994), nk. IE-kristallit (Homeopatia-lehti 4/98), dynaaminen systeemiorganisoituminen (Resch & Gutmann 1987) ja kvanttimekaniikasta lähtevät, koko lääkeaineliuosta kuvaavat mallit (Callinan 2001).
Vesi on nk. polaarinen liuotin, mikä tarkoittaa sitä, että elektronit (eli negatiivinen sähkövaraus) ovat epätasaisesti jakautuneet kunkin molekyylin sisällä. Happiatomiydin vetää vetyatomien elektroneja voimakkaammin puoleensa kuin mihin vetyatomiytimet pystyvät. Tästä johtuen vesimolekyylin happiatomin puoleinen pää on lievästi negatiivisesti varautunut ja vetyatomipäät lievästi positiivisesti varautuneet. Polaarisuudesta johtuen vesimolekyylit tarttuvat helposti toisiinsa kiinni eri merkkisistä päistään muodostaen ns. vetysidoksia (vetysiltoja). Näiden löyhien sidosten vaikutuksesta nestemäisessä vedessä muodostuu jatkuvasti vesimolekyyliryppäitä, klustereita, jotka myös hajoavat välittömästi muodostuakseen jossain toisaalla toisessa geometrisessa muodossa uudelleen. Normaalissa vedessä tällaiset klusterit eivät mitä ilmeisimmin voi olla homeopaattisen tiedon tallentajia, koska 1) klusterit ovat kooltaan liian pieniä moninaisen ja monimutkaisenkin tiedon säilyttäjiksi (keskimäärin 91-25 molekyyliä per klusteri lämpötilavälillä 0-70 C; 57 molekyyliä 20 C:ssa), 2) koska ne ovat aivan liian lyhytikäisiä (elinikä 10-10 s), ja 3) koska klusterikoko pienenee entisestään lämpötilan kohotessa (Lessell 1994).
Mutta mitä vedelle tapahtuu, kun sitä ravistetaan ja laimennetaan toistuvasti, lähtöaineen vähitellen hävitessä? Ainakin Shui-Yin Lo työryhmineen on havainnut huoneenlämpötilassa pysyviä vesiklustereita, IE-kristalleja (Ice & Electrical field), jotka pitävät yllä sähkökenttää (Homeopatia-lehti 4/98). Lisätodisteita ryhmäkäyttäytymisestä tarjoavat matalataajuusspektroskooppiset mittaukset, joissa on havaittu homeopaattisten valmisteiden pitävän yllä jonkinlaista kollektiivista, dynaamista sähkömagneettista värähtelykenttää (Lessell 1994). Keskeistä näille dynaamisen kentän malleille on ajatus kahdenlaisesta vedestä: osa vedestä on (suhteellisen) pysyvinä klustereina, jotka värähtelevät lääkeaineelle ominaisella taajuudella, ja toinen osa vapaana, mikä vastaa vesiliuoksen normaaleista termodynaamisista ominaisuuksista (kuten vetysidosten tiheys lämpötilan funktiona ja sidosten jatkuva satunnainen muodostuminen ja hajoaminen). Eräs huono puoli tässä selityksessä on se, että jos vain klusterit ovat vastuussa homeopaattisten lääkeaineiden tehosta, suuri(n) osa pillereistä on silloin placeboja! Toisaalta Lessell (1994) kritisoi dynaamisiin kenttiin perustuvia malleja siitä, että ne eivät pysty selittämään lääkeaineen spesifistä jälkeä ja siitä, että mitattavissa oleva värähtelytaajuus näyttää olevan pikemminkin sidoksissa potenssiin kuin lääkeaineen jättämään leimaan kollektiivinen värähtelytaajuus kasvaa, kun potenssi kasvaa.
Joka tapauksessa potensoinnin vaikutuksesta vesimolekyylit käyttäytyvät jollakin tapaa ja jostakin syystä kollektiivisesti. Resch ja Gutmann (1987) väittävätkin painokkaasti ja hyvin perustellen, että minkään systeemin kaikkia ominaisuuksia ei voi koskaan päätellä pelkästään lähtöaineiden ominaisuuksien perusteella. Toisin sanoen tunnetuksi luultu aine tai systeemi voi paljastaa ennustamattomissa olevia ominaisuuksia ennen kokemattomissa olosuhteissa. Tämäkään ei ole fysiikassa mitään uutta tietyin edellytyksin esimerkiksi yhdeksi energiatilaksi luultu (tai degeneroitunut) tila jakautuukin magneettikentän vaikutuksesta useaksi erilliseksi tilaksi. Materiaalisen systeemin kaikki osaset (molekyylit) vaikuttavat kaikkiin muihin osasiin ja muutos jossakin osassa systeemiä, esim. lähtöainemolekyylin poistuminen liuoksesta laimennoksen myötä, johtaa seurausvaikutuksiin koko systeemissä systeemi organisoituu uudelleen dynaamisesti. Samoin tapahtuu ravistamisen seurauksena: vahvempi järjestys (lähtöaineen informaatiolla varustettu osa liuosta) voittaa heikomman (vapaan, ilman spesifiä järjestystä olevan liuottimen), ja koko systeemi organisoituu vahvemman mukaan (Resch ja Gutmann 1987).
Kvanttimekaniikasta lähtien samoja ilmiöitä ovat kuvanneet ja mallintaneet matemaattisesti ranskalaiset Conte, Berliocchi, Lasne ja Vernot kirjassaan Theory of High Dilutions, And Experimental Aspects (1996) (Callinan 2001). Heidän teoriakokonaisuutensa on erittäin vaikeasti ymmärrettävissä ja vaatisi syvällistä perehtymistä kvanttikenttäteoriaan ja korkeampaan matematiikkaan, joten se jää tämän tarkastelun ulkopuolelle. Mutta heidän olennaiset johtopäätöksensä, jotka paikkaansapitävinä avaisivat homeopatian historiassa ennen näkemättömiä mahdollisuuksia, ovat erittäin kiinnostavia (Callinan 2001):
o homeopaattisten lääkeaineiden infrapuna- ja NMR-datan analyysi tuottaa lähtöaineelle spesifin lopputuloksen, nk. contoniaanisen taajuuden (Contonian frequency) ja
o tämä taajuus (ei suoraan mitattavissa) on lääkeainekohtainen, ulkoisten olosuhteiden pysyessä vakiona vakio ja toistettavissa, eli se tarjoaa lääkeainevalmistukseen laadunvalvontatyökalun ja mittarin lääkeaineen tehokkuuden tarkistamiseen.
Conten ja kumppaneiden kehitelmällä on yhtymäkohtia sekä Reschin ja Gutmannin dynaamiseen systeemiorganisoitumisteoriaan että Lessellin orbitaalienergiateoriaan. Systeemiorganisoituminen kuten contoniaaninen mallikin nojaa vahvasti molekyylien välisiin vuorovaikutuksiin ja systeemiin kokonaisuutena. Samankaltaisuus Lessellin ja Conten teorioiden väliltä taas löytyy syvältä fysiikasta: kumpikin nojaa pohjimmiltaan virtuaalihiukkasiin, joita ei voi havaita suoraan Lessell itse keksimiinsä orbitoneihin, Conte ja kumppanit kvanttimekaniikan hyperprotoneihin. Tässä valossa Conten osakkeille voisi povata parempaa kurssikehitystä tulevaisuudessa.
Biologiset vaikutusmekanismit
Erilaiset selitysmallit potensoinnin mekanism(e)ista ovat johtaneet myös erilaisiin selityksiin homeopaattisten lääkeaineiden biologisten vaikutusten perusteista. Molekyylitason selityksen (orbitaalienergiateoria) potensoinnille antanut Lessell (1994) on pohtinut biologisia vaikutusmekanismeja varsin seikkaperäisesti.Muiden mallit ovat tässä suhteessa melko alkeellisia, mutta toisaalta kokeellisen todistusaineiston ja toisaalta teoreettisen kiinnostavuutensa takia mainitsemisen arvoisia.
Vesimolekyylit Troijan hevosina
Lessellin orbitaalienergiateoria antaa erinomaiset lähtökohdat biologisille selityksille. Yksittäiset, lähtöaineen kaltaisiksi virittyneet vesimolekyylit toimivat viestinviejinä kuin Troijan hevoset konsanaan: ne ovat pieniä, huomaamattomia, eri muotoisia kuin leiman antanut lähtöaine ja sähkövarauksettomia. Tästä johtuen ne pääsevät esim. solukalvon läpi solun sisään, veri-aivonesteen läpi, jne. toisin kuin useimmat koululääketieteen kemialliset lääkkeet. Sähkövarauksen puuttuminen on tärkeää, koska sen ansiosta solukalvopumput, jotka siirtävät aktiivisesti eli energiaa kuluttaen toisia ioneja solun sisään ja toisia sieltä ulos, eivät reagoi virittyneisiin vesimolekyyleihin. Homeopaattisten lääkeaineiden moninaiset vaikutukset nopeat ja hitaat, laaja-alaiset ja spesifit selittyvät Lessellin mukaan kahden vaikutusmekanismin, suoran ja epäsuoran, kautta.
Suora mekanismi
Suoralla mekanismilla hän tarkoittaa virittyneiden vesimolekyylien absorpoitumista elimistöön ja sitä kautta kemiallisluonteista vaikutusta; epäsuoralla puolestaan hermojärjestelmän kautta välittyvää vaikutusta.
Suoran reitin peruspiirteet ovat seuraavat: virittyneiden vesimolekyylien imeytyminen elimistöön suun ja ruuansulatuskanavan limakalvojen kautta, kiinnittyminen proteiineihin ruuansulatuskanavassa ja verisoluihin verenkierrossa, monistuminen verenkierrossa sekä siirtyminen kudoksiin ja soluihin siellä missä parantavaa informaatiota tarvitaan.
Proteiineihin ja verisoluihin kiinnittymällä virittyneet vesimolekyylit ikään kuin suojautuvat mahalaukun sisältöön ja toisaalla veren kokonaismäärään hukkumista vastaan, jolloin potenssi eli merkittyjen molekyylien kollektiivinen värähtelytaajuus säilyy (mikroskooppisen) paikallisesti.
Verenkierrossa monistuminen puolestaan tapahtuu sydämessä, joka sykinnällään törmäyttää verimolekyyleissä roikkuvia vesimolekyylejä toisiin, vapaisiin ja ennestään virittymättömiin vesimolekyyleihin, jotka vääjäämättömästi leimautuvat samalla, alkuperäisen lähtöaineen informaatiolla. Tämä ravistelu ei kuitenkaan voi nostaa potenssia vaan ainoastaan säilyttää sen, koska ravistelu ei ole erityisen voimallista ja koska veri on monia erilaisia, kollektiivisen värähtelytaajuuden nousua estäviä aineita sisältävä liuos, toisin kuin vesi.
Epäsuora vaikutus
Epäsuora vaikutus hermojärjestelmän kautta välittyy Lessellin mukaan suun, kielen (ja nielun) limakalvoilla olevien erikoistuneiden maku- (ja haju)nystyröiden avulla. Nämä reagoivat hyvin herkästi mitä pienimpiinkin annoksiin ja lähettävät sähköisen signaalinsa keskushermoston prosessoitavaksi. Tämä prosessi on perusluonteeltaan automaattinen sisään tuleva informaatio tarkistetaan, sitä verrataan elimistön tilasta tulevaan informaatioon, ja jos uusi informaatio on oikeaa ja tarpeellista, tuloksena ovat korjaavat toimenpiteet. Muussa tapauksessa ei tätä reittiä tapahdu mitään.
Lessellin epäsuora vaikutusmekanismi selittäisi homeopaattisten lääkeaineiden toisinaan aikaansaaman välittömän paranemisreaktion, mitä on hyvin vaikea ellei mahdoton selittää kemiaan perustuen. Samoin tulisi ymmärrettäväksi monien voimakkaiden makujen (ja hajujen) vaikutus homeopaattisten lääkkeiden tehoon: reseptorit kielen pinnalla ovat turtana, inaktiivisessa tilassa jonkin aikaa eivätkä pysty välittämään uutta informaatiota.
Joka tapauksessa epäsuoran vaikutusreitin tehokkuus riippuu potilaan herkkyydestä eli keskushermoston prosessointikyvystä. Jos potilas on kovin sairas, keskushermosto ei ehkä toimi niin kuin pitäisi, jolloin lääkkeen vaikutus jää pelkästään suoran vaikutusreitin varaan tai sitten keskushermosto voi olla yliherkkä, jolloin seurauksena on oireiden väliaikainen paheneminen varovaisenkin annostelun jälkeen. Epäsuoran vaikutuksen voimakkuus riippuu myös merkittyjen molekyylien konsentraatiosta (liuosväkevyydestä tai -tiheydestä) sekä niiden kollektiivisen värähtelyn amplitudista (laajuudesta) ja taajuudesta (potenssista). Laimentaminen vähentää lääkkeen aggressiivisuutta (pahenemisreaktioiden todennäköisyyttä), koska se pienentää sekä viritettyjen molekyylien konsentraatiota että kollektiivista värähtelyamplitudia; kollektiiviseen värähtelytaajuuteen laimentaminen ei vaikuta (tietyissä rajoissa). Ravistaminen puolestaan lisää viritettyjen molekyylien lukumäärää ja nostaa kollektiivista värähtelytaajuutta eli potenssia.
Lessellin suora vaikutusmekanismi perustuu viime kädessä merkittyjen molekyylien vuorovaikutukseen biokemiallisten reseptorien kanssa. Toisaalta merkityt molekyylit matkivat tavallisia lääkkeitä saaden näin aikaan haluttuja reaktioita, toisaalta ne integroituvat itse erilaisiin makromolekyyleihin kuten entsyymeihin, jolloin niiden vaikutukset ovat huomattavasti kauaskantoisempia. Kun esim. viritetty vesimolekyyli integroituu biokemialliseen reseptoriin, joka usein on entsyymi, ko. reseptorin toiminta voi muuttua vaikkapa inhiboivasta stimuloivaksi tai päinvastoin. Samasta syystä voi tuloksena toisaalla olla DNA- tai RNA-muutoksia. Näin voidaan selittää pitkäaikaisia ja jopa pysyviä muutoksia.
Potenssi määrää vaikutusalueen
Homeopaattisen potenssin käsitettä kuvaa Lessellin mukaan kaksi asiaa: terapeuttinen vaikutusalue ja vaikutuksen voimakkuus. Terapeuttinen vaikutusalue riippuu potenssista: matalat potenssit ovat lähinnä organotrooppisia (elin- tai elinjärjestelmäkohtaisia). Potenssin noustessa vaikutusalue laajenee koko elimistön kattavaksi ja lopulta ihmiseen kokonaisvaltaisesti (mieli, tunteet, keho) vaikuttavaksi. Vaikutusaluetta laajentaa potensointi kokonaisuudessaan ja ravistaminen erityisesti. Vaikutusalueen laajenemisen välttämätön edellytys on kuitenkin asteittainen laimentaminen, mikä pienentää molekyylien kollektiivista värähtelyamplitudia. Tämä puolestaan on edellytys värähtelytaajuuden (potenssin) kasvulle, koska materiaalisten hiukkasten (viritettyjen vesimolekyylien) maksimivärähtelytaajuus on kääntäen verrannollinen värähtelyn amplitudiin. Toisin sanoen, jos amplitudi kasvaa, saavutettavissa oleva maksimitaajuus väistämättä pienenee, ja päin vastoin. Vaikutuksen voimakkuutta (potenssin määräämällä vaikutusalueella) voidaan siis pienentää laimentamalla ja kasvattaa ravistamalla (mikäli amplitudin määräämää maksimitaajuutta ei vielä olla saavutettu).
Benvenisten digibiologiaa
Kokonaan toisenlainen näköala homeopaattisten lääkeaineiden kuten minkä tahansa aineiden biologisiin vaikutusmekanismeihin avautuu tohtori Benvenisten vetämän ranskalaisen tutkimusryhmän kokeellisista tutkimuksista. Benveniste puhuu digitaalisesta biologiasta, jossa molekyylien välinen kommunikointi tapahtuu sähkömagneettisin signaalein valon nopeudella ja vaivatta myös huomattavan etäisyyden päästä (Benveniste 2001). Tässä ei ole fysiikalle mitään uutta eikä mullistavaa, mutta biologialle ja lääketieteelle sitäkin enemmän.
Fysikaalinen perustotuus on kaiken aineen atomien, molekyylien ja niiden välisten sidosten värähteleminen kullekin ominaisilla taajuuksilla. Benvenisten teesit ovat seuraavat:
1) molekyylitason värähtelyt voidaan äänittää esim. tietokoneen äänikortille,
2) nämä signaalit voidaan soittaa biologisille reseptoreille, jolloin saadaan aikaan samat reaktiot kuin itse alkuperäisellä aineella, ja
3) vesi on olennainen väliaine matalataajuuksisten (20 20000 Hz) signaalien välittämiselle.
Kokeellisten tutkimustensa pohjalta Benveniste väittää ymmärtävänsä nyt hyvin suurella varmuudella biologisten systeemien toimintaa ja keskinäistä kommunikointia. Kukin molekyyli tai muu biologisesti aktiivinen yksikkö lähettää ympäristöönsä vain sille ominaista sähkömagneettista värähtelytaajuuskombinaatiota, jonka puolestaan vastaanottaa radiovastaanottimen tavoin vain ao. värähtely-yksikön signaalille herkkä reseptori. Tästä spesifisyydestä johtuen monimutkaisen biologisen järjestelmän, kuten ihmisen, sisäinen tiedonvälitys toimii moitteettomasti, vaikka liikkeellä on koko ajan miljoonia erilaisia viestejä. Välttämätön ehto signaalien välittymiselle, ja mahdollisesti vahvistumiselle, on vesi väliaineena. Kokeellisesti on nimittäin havaittu, että normaalisti aktiivinen molekyyli ei toimi vedettömissä olosuhteissa. Benvenisten teesit ja tutkimustulokset näyttävät vaativan rinnalleen vesimolekyylien välisiin vuorovaikutuksiin perustuvan selityksen potensoinnille, koska (kuten Lessell on todennut) yksittäiset vesimolekyylit tuskin kykenevät tallentamaan kaikkien mahdollisten lähtöaineiden hyvinkin monimutkaisia värähtelytaajuuskombinaatioita. Pysyvät vesiklusterit sen sijaan saattaisivat siihen pystyä.
Kvanttimekaniikka: universaalit aaltofunktiot
Conte ja kumppanit käsittelevät homeopaattisten lääkkeiden biologisia vaikutusmekanismejakin johdonmukaisesti kvanttimekaniikan käsitteiden avulla (Callinan 2001). Tämä valitettavasti tekee heidän selitysmallistaan käsittämättömän useimmille meistä. Perusideasta mainittakoon kuitenkin sen verran, että heidän mallissaan ihmistä kuvataan kokonaisuutena, nk. universaalina aaltofunktiona, jonka tilaa kuvaa vektori (monen muuttujan samanaikainen tila tai arvo). Kun ihminen sairastuu, aaltofunktioon tulee häiriö, vaihesiirto (phase displacement), ts. vektorin vaihe muuttuu. Oikein valittu lääkeaine, jonka vaihesiirto kumoaa sairauden vastaavan, palauttaa vektorin normaaliin tilaansa.
Sairauden ja lääkkeen kohtaaminen on kahden aallon vuorovaikutushetki, ja jos lääkeaine on oikea ja se on oikeassa vaiheessa sairauteen verrattuna, tapahtuu nopea ja kokonaisvaltainen reaktio. Lääkeaineen vaikutuksen spesifisyys puolestaan riippuu vaihesiirrosta: eri potensseilla on erilainen vaihe toiset stimuloivat, toiset inhiboivat, riippuen laimennosten ja ravistelujen määrästä.
Tutkimuksen ongelmia: ei rahaa, ei vuoropuhelua
Homeopatian tieteellinen tutkimus ja varsinkin ilmiötä selittämään pyrkivä perustutkimus – on biofysiikan marginaalialuetta, johon perehtyminen ei tuo tutkijalleen mainetta eikä mammonaa. Perusteellinen asiaan paneutuminen saattaa viedä paitsi kunnian myös työpaikan. Tämän lisäksi koululääketieteen edustajien homeopatiaan kohdistama ankara vastustus, tiedemaailman ennakkoluulot ja tutkimusrahoituksen ilmeinen niukkuus eivät tee homeopatiasta houkuttelevaa tutkimuskohdetta. Näistä syistä johtuen laadukas tieteellinen perustutkimus homeopatian syvimmästä olemuksesta on hajanaista ja vähäistä.
Eri teorioiden ja kokeellisen tutkimuksen välistä vuoropuhelua ei juuri esiinny, mikä kuitenkin olisi tutkimuksen edistymisen kannalta välttämätöntä. Vain riittävän suuren kansainvälisen tutkijaverkoston voimin ja tieteellisesti argumentoivan keskustelun kautta homeopatia voi saavuttaa yhteisymmärryksen lääkintätaitonsa tieteellisestä perustasta.
Se helpottaisi myös huomattavasti yleistä hyväksyntää, jolloin homeopatian integroituminen osaksi virallisia terveydenhoitojärjestelmiä tulisi entistä todennäköisemmäksi.
Vaikeuksista huolimatta potensoinnille ja homeopaattisten lääkkeiden biologisille vaikutusmekanismeille on esitetty useita, hyvin perusteltuja ja uskottavalta vaikuttavia selitysmalleja. Sitkeä kokeellinen työ, osaava teorioiden hiominen ja jatkuva vuoropuhelu niin tutkijoiden kesken kuin homeopaattien ja tutkijoiden välillä tuo tulevaisuudessa toivottavasti tyydyttävän vastauksen niin homeopaatteja kuin muitakin askarruttaviin kysymyksiin alan tieteellisistä perusteista. Kenties jokin tässä tutkielmassa esitelty malli osoittautuu parhaaksi, kenties ei. Yksi mahdollisuus, johon en havainnut viittauksia lähteissä, on se, että kaikkia em. malleja tai useita niistä tarvitaan kattavan selityksen antamiseen. Pois ei voida sulkea sitäkään mahdollisuutta, että vielä tarvitaan jotakin lisää, uusia rakennuspalikoita, ennen kuin ankarimmatkin skeptikot kääntävät päänsä.
Markku Hagström
Lähteet:
J. Benveniste: Understanding Digital Biology,
http://www.homeopathyhome.com/reference/articles/benveniste.shtml, 13.3.2001.
P. Callinan: Homoeopathy: How does it work?, http://www.ozemail.com.au/daood, 13.3.2001.
C.B. Lessell: The Infinitesimal Dose, The Scientific Roots of Homoeopathy, The C.W. Daniel Company Ltd, 1994.
T. Nyrhinen: IE-kristallit – puuttuva linkki?, Homeopatia-lehti 4/1998.
G. Resch ja V. Gutmann: Scientific Foundations of Homeopathy, Barthel & Barthel Publishing, Saksa, 1987.
R.R. Sharma: Scientific Explanation of Homoeopathy and More,
http://www.homoeopathyclinic.com/homoeo/sci_sharma.html, 13.3.2001.
Homeopatia — tiedettä vai taidetta?
Sijainti tieteen ja taiteen välimaastossa on johtanut homeopatian piirissä moniin oppiriitoihin. Tieteellisesti aukotonta selitystä potensoinnille odotellessa kärsimättömimmät esittävät jo, että homeopaattien on myönnettävä olevansa lähempänä alkemiaa tai shamanismia kuin länsimaista tieteentraditiota. Mutta onko homeopatia liikaa molempia kyetäkseen irrottautumaan vain toisen äärilinjan alaisuuteen?
Hahnemannin perusteos Organon, jonka kuudes uudistettu painos ilmestyi 1842, on ollut omana aikanaan vallankumouksellinen teksti. Sen peruslähtökohtana ei ollut eikä voinutkaan olla oman ajan lääketiede. Esimerkiksi Ludvig XIII:n kunnioitettu henkilääkäri Bouvard määräsi kuninkaalliselle potilaalleen neljäkymmentäseitsemän suoneniskua, 215 aineenvaihduntaa vilkastuttavaa tai ripulointia aiheuttavaa lääkettä ja 312 peräruiskua yhden ainoan vuoden aikana. Ihotauteja lievitettiin massiivisilla annoksilla rikki- ja sinkkiyhdisteitä, tulehduksia hoidettiin elohopealla ja kuumetauteja kiniinillä. Hahnemann halusi uudistaa koko hoitamisen filosofian, eikä sen hetkisestä lääketieteestä ollut hänelle rohkaisuksi. Hänhän itse opiskeli alun perin lääkäriksi, mutta turhautui, kun parantamisen sijaan lääkärit tuntuivat kylvävän vain lisää sairautta ympärilleen.
Esikuvaksi Organonille on löytynyt muun muassa lordi Baconin filosofinen teos Novum Organum, jossa kehotetaan tarttumaan asioihin induktiivisella, havaintoihin perustuvalla menetelmällä (Close s. 28)
Homeopatia tieteen sisällä
Hahnemannin havainnot terveydestä ja sairaudesta ovat tulleet osaksi länsimaisen lääketieteen sanastoa vasta viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän näki ihmisen psykofyysisenä kokonaisuutena, jonka sairastumiseen vaikuttaa alttius kullekin ärsykkeelle. Teoreettisena aputerminä sairastumisen monimutkaista reaktioketjua kuvatessaan hän käytti elämänvoiman käsitettä. Hieman vastaava on kiinalaisen lääketieteen chi.
Elämänvoima tekee itsensä näkyväksi oireiden kautta. Hahnemann tajusi, että ainoa keino löytää vaivaan apu on tarkkailla ihmisen tuottamia oireita, niin mentaalisia, emotionaalisia kuin fyysisiäkin ilmaisuja, jotka poikkeavat tasapainoisesta terveyden tilasta.
Hahnemann piti tärkeänä, että kaikki lääkeainekokeen aikaansaamat oireet merkittiin huolellisesti muistiin. Myöhemmin, kun vastaanotolle tuli potilas, jolla oli samankaltaiset oireet kuin tietyllä lääkeaineella, tietoa voitiin hyödyntää ja hoidosta saadut kokemukset siirtää seuraaville sukupolville. Hahnemann ymmärsi myös seurantakäyntien merkityksen. Tervehtymisen piti tulla pitkällä aikavälillä todistetuksi.
Hahnemann ehti elämänsä aikana pohtia monia kynnyskysymyksiä. Kun hän huomasi, että oireet saattoi homeopatiallakin tukahduttaa, hän astui askelen eteenpäin ja kehitti teorian miasmoista, sairautta ylläpitävistä perinnöllisistä tekijöistä, ja niiden hoidosta homeopaattisesti.
Vielä silloin kun Hahnemann käänsi toisten kirjoittamaa lääketieteellistä kirjallisuutta häneen viitattiin lääketieteen piirissä “lahjakkaana kemistinä”. Yhteisön ulkopuolelle hän joutui vasta, kun hän alkoi suosia yhden lääkeaineen antamista kerrallaan ja kehitti niin erikoisen tavan tehdä lääkeaineen, että ei luottanut valmistusta kenenkään muun kuin itsensä ja oppilaidensa käsiin. Apteekkarit närkästyivät, kun joku ilmaantui uhkaamaan heidän elinkeinoaan.
Jos potensointi ei olisi mennyt niin paljon yli sen ajan lääkärien odotushorisontin, Hahnemann voisi olla Pasteurin kaltainen merkkinimi lääketieteen historiassa, niin monet hänen ajatuksistaan ovat päätyneet pikku hiljaa koululääketieteen käytännöiksi. Mistä muualta kuin vaihtoehtolääketieteen puolelta on peräisin nykyiseen lääkärinkoulutukseen lisätty potilaan kohtaamisen koulutus?
Taiteen elementtejä
Homeopatian alkuajoista asti on korostettu, että lääkeaineilla on tietynlainen mentaalinen rakenne, emotionaalinen tapa reagoida ympäristöönsä ja tietty kooste fyysisiä oireita, jotka kulkevat käsi kädessä. C.G. Jungin oppilaana ollut homeopaatti Edward Whitmont tutki elämänsä aikana paljon ihmisen alitajuisia kerroksia ja yhdisti jungilaisen psykologian ajatuksia homeopatiaan, muun muassa synkronismin käsitettä. Catherine Coulter avasi homeopaattisten lääkeaineiden olemusta länsimaisen kulttuurihistorian tapahtumien, henkilöiden ja taiteen kautta.
Kenties kvanttifysiikan, veden tutkimuksen etenemisen ja äärimmäisten pienien annosten vaikutusten tutkimusten myötä homeopaatit ovat jääneet liikaakin odottamaan tieteellistä selitystä ellei nyt koko homeopatialle, niin potensoinnille ainakin. Tätä on pidetty porttina yleiseen sosiaaliseen hyväksyntään ja tutkimuslaitosten ovien aukenemiseen. Saksalainen Jörg Wichmann esittää Homeopathic Links-lehden numerossa 4/01, että hylkäisimme tieteellisen selityksen odottelun ja sovittaisimme nöyrästi homeopatian muiden hermeettisten tieteiden rinnalle, kuten alkemian ja shamanismin piiriin.
Kuvailtuaan hermeettisten alojen ja homeopatian yhteneväisyyksiä hän esittää, että homeopaattien pitäisi luopua taistelemasta paikasta hoitotieteiden joukossa. Voisimme “tulla ulos kaapista” ja myöntää avoimesti, että meidän alamme ei sovi yhteen vallitsevan tieteen kanssa ja olla onnellisia siitä. Työmme oikeutuksen saisimme ihmisoikeuksien julistuksesta, jossa sanotaan, että vapaan maailman jäsenillä on oikeus uskoa ja harjoittaa mitä maailmankuvaa ja filosofiaa haluamme.
Ulos kaapista
Wichmannin mielestä tilanne muistuttaa homoseksuaalien kamppailua olemassaolon oikeudestaan. On totta, että jos olisimme uskollisia Organonin hengelle, puhuisimme enemmän elämänvoimasta ja hakisimme vähemmän innokkaasti potensoinnin tieteellistä perustaa. Organonin 28. mietelmässä sanotaan: kun paraneminen tapahtuu luonnonlakien mukaisesti, tieteellisellä selityksellä on vähän merkitystä, “enkä pidä tärkeänä yrittää selittää sitä”.
J.T. Kent aloittaa Repertorion käyttöohjeen: “Koska homeopatia sisältää sekä tiedettä että taidetta, Repertorion opiskelun täytyy sisältää sekä tiedettä että taidetta” ja selitettyään mekaanisen oireiden ja niiden vahvuuden ylöskirjaamisen jatkaa:”On olemassa taiteellinen menetelmä joka jättää huomiotta mekaanisen, ja se on parempi, mutta kaikki eivät ole valmiita käyttämään sitä.” Julian Winston on reagoinut Homoeopathy NewZ lehdessä Wichmanin kirjoitukseen. Winstonista tieteellisen aspektin hylkääminen ja paluu alkemian ja shamanismin rinnalle tarkoittaisi täydellistä itsemurhaa koko alalle. “Ehkä Richard Grossinger oli oikeassa kutsuessaan kirjassaan Planet Medicine homeopatiaa tuntemattoman tieteen menetelmäksi, the medicine of an unknown science.”
Tiina Nyrhinen
Lähteet:
Wichmann, Jörg: Defining a different tradition for homeopathy. Homoeopathic Links 4/01, ss. 202-203.
Winston, Julian: A troublesome request. Homoeopathic NewZ Feb 2002, s 2.
Close, Stuart: The Genius of Homoeopathy. Reprint 1991 Jain, New Delhi, ss.27-29.
Kent, J.T.:Use of the Repertory. Repertory of the Homoeopathic Materia Medica, British ed. Homoeopathic Book Service, Kent 1990, s.xxix
Hahnemann. Samuel: Organon of Medicine § 28, , transl. By William Boericke, Jain reprint 1991.